I like you a lottle. It's like a little, except a lot.

Kuukausi takana! Hassua miten tosi nopeesti tää on menny ja toisaalta, miten paljon oon oppinu kuitenkin niin lyhyessä ajassa. On ollut ihanaa huomata, että kyllä mä pärjään täällä ja kaikki ne pelot ja jännitykset ennen lähtemistä olivat ihan tyhmiä. Suuri syy kylläkin tähän, että oon sopeutunut nopeesti ja en ole pahemmin joutunut koti-ikävää kokemaan, on mun kaverit ja perhe, jotka jeesaa ja muistaa. :)

Mulla oli ns. läksiäiset kavereille sekä myöhemmin sukulaisilleni ennen kuin lähdin. Oon ikionnellinen, että keksin pyytää ystäviäni sekä sukulaisiani kirjoittamaan mulle muutaman sanan tätä reissua varten vieraskirjaan. Suomessa jo päätin, että luen tekstit vasta täällä ollessani. Tuntu vaa kivemmalta sillee. 

On oikeasti ihana lukea noita kirjotuksii, missä mun ihanat toivottavat tsemppiä (jota en monen mukaan edes tarvitse) tulevaan vuoteen ja he kirjoittavat asioita, joita ei ehkä tulisi muuten sanottua - ainakaan yhtä helposti. Pidämme asioita itsestäänselvyyksinä ja tajuamme niiden tärkeyden vasta, kun jokin muuttuu. Miksi se menee näin? Miksemme ole niin kuin nämä mun lapsukaiset täällä ja keskeytä päivällistä kilistämällä lasiin ja sano: ”Äiti, halusin vain sanoa, että rakastan sua. J” Ja äidin hymy tässä tilanteessa oli vaan jotain niin kaunista. Miksei se ole aina noin helppoa? Miksi pidämme välittämistä ja yleensäkin kohteliaisuuksia niin itsestäänselvyyksinä, että niitä on turha sanoa?

Nyt tän kuukauden aikana olen jo ymmärtänyt todellakin ”tukiverkon” tärkeyden. Ystävät ja perheen, joille voi soittaa milloin vain ja kertoa päivän tapahtumat, ilot ja surut. Täällä kun ei käy koulussa tai ”oikeissa” töissä, ei tutustu ihmisiin ilman oikeasti sellaista päätöstä, että nyt lähden ja saan kamuja. Ei voi (ainakaan vielä) laittaa kellekään viestiä: ”5min ja oon teillä.” tai muuta vastaavaa. Pieniä asioita oppii arvostamaan, kun kaikki ympärillä on ihan uutta. Ehkä kaikkien pitäisikin lähteä muutamaksi viikoksi jonnekin, missä ei tunne ketään. Ehkä viimeistään silloin ymmärtää, ettei kukaan pärjää ihan yksin.

Mulle on aina ollut tärkeää, että mulla on kavereita. On niitä, joiden kanssa moikkaillaan ja vaihdetaan kuulumisia kun törmätään, ja on niitä jotka ovat mun parhaita ystäviäni, osa jopa yli10 vuoden takaa. Matkan varrelta on mukaan jäänyt tietenkin myös monet ihanat työkaverit ja muut, joiden kanssa voi viettää kivaa aikaa. :)

Ennen lähtöäni mietin paljon sitä, mikä minun ja kavereideni väleissä muuttuu. Mutta nyt kun olen miettinyt asiaa uudemman kerran, tajuan, että nyt vain näen ketkä ovat oikeasti minun arvoisiani. Keitä oikeasti kiinnostaa miten mulla menee. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä tärkeämmiksi juuri tällaiset ystävät tulevat. Ei tarvitse enää niitä 100 ihan ok kaveria ympärilleen, vaan riittää, että siinä on ne muutamat ihanimmat ja tärkeimmät.

Haluun siis kiittää kaikkia mun ihania siellä Suomessa, tai missä päin maailmaa oottekaan tällä hetkellä. :) Ootte se syy miks jaksan tehdä sitä mitä rakastan: matkustaa, oppia, kokea, tutustua, elää.

Nyt kandee oikeesti miettiä pitääkö omia läheisiään vain ihmisiä, jotka pyörivät siinä vieressä joka päivä ilman sen kummempaa noteeraamista. Ei se ole niin vaikeeta edes silloin tällöin kysyä oikeasti kiinnostuneena mitä toiselle kuuluu ja sanoa, että :"Oot muute aika jees tyyppi."

Emmä tiiä mist tällänen ny tuli, mut välil se on kai ihan okei. :D

Hyvää viikonloppua ihanat!

<3S


PS. viikko