Hups nyt oon kyllä tosi pahasti feidannu kirjotusten julkasemisen :D Nomut täältä pesee paljon tavaraa!
Torstai 26.1.2015
Otin aupair vapaudet käyttöön; lepäilin ja valmistauduin aamulla rauhassa, koska tänää ei ollut kiire. Donna tulee alas joskus siinä 7:28 "ooks kipee". Normaalistihan siis olen ylhäällä jo 7:08. Katoin Donnaa kysyvästi ja sanoin: "En? Tänää ei vaa oo kiire ku voin ottaa Willin mun kaa ja mennä suoraa siitä sitten omaa kouluun :)" Donna: "Öö okei eli siis otat kaikki lapset ja kävelet niitte kaa vai siis...." Mä: "Eeei? Kun siis Emil ja Elsihän ovat tänää kotona... Niin otan vaan Willin ja sen kanssa valmistautumiseen menee max 30minuuttia." Donna: "Oh f*ck............ lupasinks mä olla kotona....." Lopulta rouva hivuttautui ylös mumisten samalla, että onneks joku on kartalla...
Toi tunne kun herään normaalisti herätykseen ja samalla puhelin piippaa - Donnan itse laittamaa muistutusta - kuinka pienten päikkäri on tänään kiinni. Toi tunne kun kuulen tästä tiedosta huolimatta kuinka Donna alkaa tuohtumaan ja stressaantuneena juokee ympäri yläkertaa patistaen lapsiaan pukeutumaan. Olin jo tässä vaiheessa aika varma, että se ei muista, mutta annoin hänelle kuitenkin mahdollisuuden.
Aamun stressailuiden jälkeen päivä sujui ihan okei. Sain kyllä kuus veen suusta kuulla kuinka minua ei tarvitse kuunnella kun en ole familymember. Lapsi eskariin, itse ruotsin tunnille ja lounasaikaan vapauttamaan mamma duuniin. Illalla kävin taas pelaamassa sählyä ja tajusin kuinka oikeesti tykkään siitä lajista ja noista tyypeistä kenen kanssa saan sitä joka viikko pelata. Me happy :)
Ihana aurinko näyttäytyi viime viikolla useaan otteeseen. Kävin kolussa, hoidin lapsia, tein ruokaa, kävelin ulkona. Perus aupair arkea.
Oon tässä taas ehtinyt miettimään mun tulevaisuutta aupairiuden jälkeen ja nyt ainakin päädyin siihen tulokseen, että tää luultavasti jää viimeiseksi aupair vuodeksi. Vaikka siis oon miettiny oikeesti tosissani, että miksi en vain jatkaisi kesän jälkeen täällä: mulla olisi kuitenkin ihan jees perhe, säbä ja ruotsin jatkokurssi odottamassa + luultavasti Tukholmassa kamuja, jotka jäävät toiselle vuodelle. Niin ja tietenkin takaraivossa kimmeltää ajatus siitä, etten haluaisi jättää työtäni "kesken". Mutta keskenhän se jää joka tapauksessa, lähdin mä milloin tahansa. Joten ei. Eilinen ja tää päivä jotenkin auttoi tässä päätöksessä.
Eilen oli jo tiedossa, että isukki lähtee aikaisin, joten minulla lapset omalla vastuulla. (Mami hiihtämässä 90km jossain päin Ruotsinmaata.) Heräilin seitsemältä kun kuulin lasten höpinöitä. Siellä ne nököttivät kaikki kolme vanhempien sängyssä telkun edessä. Mulla oli oikeesti hyvä aamu ja aurinkokin paistoi, joten menin iloisena hymyillen toivottamaan hyvät huomenet ja pyysin näitä sulkemaan telkun ja menemään laittamaan vaatteet päälleen. Menin hoitamaan jokapäiväisiä askareita kuten avasin lasten verhot ja kaivoin Emilille vaatteet valmiiksi. Tämän jälkeen menin nappamaan kaukosäätimen kiukuttelevalta Williltä pois ja kuitenkin edelleen hyvällä tuulella pyysin lapsia toiseen kertaan menemään laittamaan vaatteet päälleen. Itse laahustin keittiöön laittamaan puuron tulille. "Joo eli meitä on nyt yksi vähemmän eli kuinka monta desiä puurohiutaleita ja kuinka monta vettä... kolme ja puoli ja kuusi eikun..." En tajuu kuinka toi on aina yhtä vaikeeta, vaikka sen joka aamu tässä viimeisen puolen vuoden aikana oon tehnyt. :D
Kuulin kuinka lapset alkoivat riidellä yläkerrassa. Marssin sinne edelleen hymyssä suin ja naureskellen puuronkeitto taidoilleni. Kolme pientä porsasta (edelleen pyjamat päällään) tappelivat jostain yhdestä autosta Elsin lattialla. Noilla on oikeesti about miljoona lelua, miksi se aina pitää olla yksi ja ainoa mikä kelpaa... No joo kyselin siinä sitten, että mitähän mahtaa tapahtua ja missä lapsukaisten vaatteet ovat. Vastaukseksi sain hiljaisuuden. Lopulta sanoin heille kolmannen kerran, että vaatteet päälle ja, että he kyllä tietävät, että tulee seuraamuksia, jos asia ei nyt vieläkään tapahdu. Tässä välissä kävin pyöräyttämässä melkein valmista puuroa, jonka jälkeen palasin ylös. Lapset olivat aloittaneet lyömisen - onhan tämä yksi ja ainoa auto niistä sadasta muusta juuri se maailman paras ja sen takia kannattaakin hakata! Lopetin tappelun.
Koska muutosta ei ollut tapahtunut alkoi hymyni hieman jo hyytyä. Will huomasi reaktioni ja alkoi huutaa minulle kuinka en ole perheenjäsen, hänen ei tarvitse totella minua. Tottakai pikkusisko meni tähän mukaan ja he yhteisvoimin huusivat tätä minulle kuin olisivat mielenosoituksessa. Sanoin, että tämä ei vetele ja lapset saavat elää ilman aamiaista tänään. En tosiaan kuuntele tollaista enää kuuden kuukauden jälkeen. Ja tästähän se vasta meteli syntyikin. Will huusi minulle naama punaisena kuinka olen paska ihminen ja en voi tehdä tätä - onhan aamiainen päivän tärkein ateria. Hän kertoo isille ja äidille ja olen vielä vähän paskempi ihminen. En edes tiedä mistä kuusi vuotias on oppinut puhumaan ja käyttäytymään tolla tavalla. Lopuksi hän vielä vähän koetteli hermojani ja sanoi ihan pokkana silmät pyöreinä, että nyt hän menee sitten katsomaan telkkua kaikista monista kielloistani huolimatta.
Onneksi sillä sentään edes pieni hitunen järkeä päässä ja hän ei uskaltanut mennä.
Itse söin kaksi vuotiaan kanssa puuron ja Elsin ja WIllin osuuden säilöin jääkaappiin. Tämän jälkeen menin pukemaan Emilin ja pesemään tämän hampaat. Kaksikon vastarinta odotti minua ja kädet puuskassa Will taas aloittaa kuinka minä tein väärin ja he eivät tehneet mitään. Eivät tietenkään. Selitin siinä sitten, etää muksujen pitää oppia kuuntelemaan minua. Kerroin, että minullakin on tunteet ja tulin oikeasti surulliseksi tapahtuneesta. Will edelleen kädet puuskassa pakeni tilanteesta paiskaamalla kylppärin oven kiinni.
Keskustelin pojan kanssa vielä ja sanoin, että ajattelen vain hänen parastaan ja hänen ehtimistään kouluun. Ja, ettei minun kanssani vetele elää ihan miten lystään. Näin jälkeenpäin mietittynä jos tää ois ollut eka kerta niin en olisi varmaan reagoinut näin voimakkaasti, mutta kun tota samaa on tässä kuulunut jo monena aamuna, niin jonkunhan se pitää tolle lapselle näyttää, että nyt se liikkuu vaarallisilla vesillä.
Sain kuulla hirveydestäni koko loppu aamun. Heitin heidät päikkäriin ja nämä vakuuttivat kuinka kertovat päiväkodissa etteivät saaneet aamiaista ja saavat sitä siellä. Olin, että okei fine.
Päivä kului ja hain lapset kotiin. Isä odotti autossa talon ulkopuolella ja kaksikko marssi suoraan auton viereen odottamaan isäänsä että pääsevät kertomaan tästä suorastaan järkyttävästä vääryydestä joka tapahtui aamulla. Isä käsitteli asian lasten kanssa ja nämä pyysivät lopulta anteeksi ja auttoivat minua kinkkukiusauksen tekemisessä. Olimme taas kavereita.
Tänään kaikki kuitenkin muuttui. Äiti palautui päivällä hiihtoreissulta. Olin tälle kertonut mitä tapahtui ja miksi ja saimme puhuttua hyvin Willin käytöksestä. Hain lapset, tulimme kotiin ja saman tien alkoi minun mustamaalaamiseni. "She's lying. I didn't say that." Will suorastaan rääkyi äidilleen ja lopulta pakeni taas tilanteesta. Kai ne saivat jotenkin puhuttua pienen ajan jälkeen ja kuulin vain joitain sanoja sieltä täältä; ei se saa täällä olla, se jätti meidät ilman aamiaista, tyhmä, ilkeä, ei se ees tehnyt meille aamiaista, valehtelee etc.
Siinä on syy miksi mun auppari life loppuu about kolmen kuukauden päästä. Kun alkaa ihana kesä. Mä oon oikeesti tosi hyvä noiden kanssa ja oikeesti välitän. Saan vanhemmilta kiitosta jatkuvasti. Mutta mä en oo se henkilö, joka pystyy muuttumaan ton lapsen äidiksi. Äidiksi, joka näyttäisi sille rakkauden, joka huomioisi, joka kuuntelisi aidosti, joka olisi läsnä kun sitä eniten tarvitaan. Mä en vaan siihen kykene.
Jotenkin oon vaan sellanen luonne, ettei luovuttaminen kuulu mun sanavarastoon. Täällä onneksi oon oppinut, ettei kukaan pysty tehdä kaikkea. Etten mäkään pysty aina olemaan hyvä. Ja musta se on ollut tosi tärkeetä tajuta. On raskasta ajatella liikaa. Mutta mä selkeesti kehityn koko ajan. Ja samalla ymmärrän, että kyllä niitä vaikeita ja raskaita hetkiä on täällä kuitenkin suhteessa niin paljon enemmän hyviin verrattuna, että parempi vain jatkaa kohti uusia tuulia. Uusia maita. Uusia töitä.
Nyt kun oon ton saanut päätettyä on mulla yksi vaihtoehto vähemmän. Mun tulevaisuus kirkastuu päivä päivältä. Ja se on hyvä.
Nyt isovanhemmat täällä pari päivää, kun vanhemmat matkustelevat. Niiden lisäksi saan nauttia ihanasta takatalvesta, joka ilmestyi meille tänään. Ehkä se kesä sieltä vielä joku päivä tulee.
<3S
