sicky poo

Tän hetken fiilikset: sänky on kiva, mutta nyt jo pikkuhiljaa voisi tämä kipeys loppua. Oon tosiaan nyt kolmatta päivää maannut sängyssä ja suurin liikkuminen on ollut toi kolme askelta täyttämään vesipulloa vessassa. Tänään kuitenkin yritin olla reipas ja nälättömyydestä huolimatta lyllersin dinner-pöytään. Sain 20 minuutissa just ja just alas yhden puoliksi täyden tortillan ja sitten oli taas pakko palata koko kroppa täristen sänkyyn. Moi. Todella iloisia terveisiä Nyköpingistä.

Viimeksi kirjotin siitä hirveestä aamusta. Sen jälkeen elämä on ollut aika lailla samanlaista. Odottamista ja lapsille selittämistä miksi taas pitää odottaa. Ei toi äiti sitä tahallaan tee. Se vaan tarvis jonkun asiantuntijan suunnittelemaan sen elämän uudestaan ja kulkemaan sen kanssa käsikädessä hetken näyttääkseen, että hei aikataulut ja rutiinit ovat oikeasti mahdollisia. Perjantaina lasten huiman pitkäksi jääneen 17minuutin uimatunnin jälkeen äiti lapsineen lähti Västeråsiin mummolaan. Minulle jäi pimeä talo. Olin ihan loppu muutenkin ja asiaa ei auttanut se, että muutaman tunnin yöuniini mahtui kaksi painajaista. Luin juuri Cosmosta kuinka painajaiset aina yrittävät kertoa jotain, mutta mun painajaiset eivät kyllä siinä onnistuneet. Ehkä se oli vaan joku ensioire mun tästä taudista.

Lauantaina aamulla tosiaan oli pakko laittaa jengiläisille viestiä, että ilmestyn hallille vasta toiseen peliin. Pelasin kaksi peliä. Toinen voitettiin ja toinen hävittiin. Oli kivaa, mutta kyllä näin jälkeenpäin ajateltuna huomaa, että en mä ihan terveenpapereita olisi silloin saanut. Illalla oli tarkoituksena seurata perhettä Västeråsiin, mutta skippasin sen. Halusin väsymyksestä huolimatta mennä uusien jengiläisteni kanssa turnauksen loppupippaloihin syömään tortilloita.

Vau. Tää on mun ainoo kuvan viimesen viikon ajalta.
Paikkana säbä turnauksen jatkot.

Julia matkasi lumimyrkystä huolimatta hoitamaan mua Tukholmasta ja oli Nyköpingissä ´kello 23 aikoihin lauantai-iltana. Kävimme vielä sitten yhdessä pyörähtämässä yhden jengiläiseni luona ja katsomassa mikä meno oli baarissa, johon porukka jatkoi. Olimme kylläkin autolla liikenteessä.

Sunnuntain huippuohjelmasta ehdinkin jo mainita eli sängyssä hermoromahduksen partaalla. Julia nimittäin joutui lähtemään töihin jo yhden junalla ja perheeni tuli vasta yhdeksän aikaan illalla. Yksin sairastaminen on kyllä juttu mitä en haluaisi enää ikinä kokea. Se tunne kun kuume ja koko kropan huono olo kahlitsee sänkyyn ja ei pysty edes nousta hakemaan pientä purtavaa. Lopulta onneksi illalla kotiuduttuaan Donna tuli katsomaan mikä minun oloni oli ja itkemisestä punaisten silmien kanssa sain soperettua jotain pastan keittämisestä.

Jos nyt huomenna vaikka olisi sitten se parempi päivä. Oon tässä kaksi päivää saanut kuunella sotaa, jonka lapset ovat aiheuttaneet kun vain äiti paikalla heitä hoitamassa. Särkevä pää ei kamalasti kiitä, mutta minkäs mahtaa. Ja emmä tiiä, voisi asiat pahemminkin olla joten lopetan valittamisen ja vitamiineja naamaan niin kyllä tämä tästä. Joku päivä.

<3S