Är det okej att ha barn i koppel?

Arkeen palattu ja aikamoinen "takaisku" lasten kanssa koettu. Se alkuhuuma, joka oli maanantaina ja jatkui vielä tiistaina kun oli vapaapäivä, katosi kuin tuhka tuuleen keskiviikkona kun oli aika taas jatkaa sitä normaalia elämää. Donna oli mun apuna keskiviikkona aamulla, mutta lähti sitten kahdeksi yöksi työmatkalle. Ehkä siitä voi sitten jo päätellä millaista mun elämä on ollut. Olihan molemmat vanhemmat kotona kaksi viikkoa lasten kanssa ja yhtäkkiä pitäisi jatkaa arkea päikkärissä ja äitikin lähtee pois. En tiiä opinko ikinä olemaan oikeesti hyvä tässä työssä. Tai no oon kyllä niin hyvä kun voi vaan olla, mutta opinko ikinä olemaan erilainen; unohtamaan ajattelun ja vain antaa lasten purkaa se paha olo minuun. Niin ja siinä samalla yrittää saada se arki toimimaan.

Carilla oli torstaina ja tänään perjantaina aikaiset aamut, joten olin lasten kanssa yksin. Molempina aamuina sain kuulla kunniani kuinka olen perseestä, kun yritän herättää heidät, saada heidät pukemaan, syömään, pesemään hampaansa, lähtemään ulos ovesta ja yleensäkään olemaan ajoissa päikkärissä. "Mä saan tehdä mitä haluan." "Se on SUN vika jos oon myöhässä." "Ei toi et seisot siinä auta mitään. Ei me olla nousemassa." "Ei Emilkään oo pukenut, joten en mäkään." "En kuullut et sanoit että pitää pestä hampaat." Joo jep. Ehkä pitää kehitellä sellainen kuvilla varustettu arkirutiini- kartta. Eipähän kukaan voi ainakaan sanoa etteikö noita yksinkertasia juttuja, kuten hampaiden pesua, pidä tehdä joka aamu.

Mut hei positiivista! Löysin vihdoin ja viimein itelleni sellasen höntsä salibandy jengin! Cari oli joltain työkaveriltaan kuullut sellaisesta Korpen- toiminnasta. Ilmeisesti tää on joku "seura" ja sen alla toimii ympäri Ruotsia kaikkia höntsä joukkueita esim. futiksessa, säbässä ja lätkässä. Otin sinne sitten yhteyttä ja kolme naisten joukkuetta antoi yhteistietonsa. Laitoin toimihenkilöille viestiä ja eilen kävin ensimmäisissä treeneissä. Joukkue koostuu 22-50- vuotiaista naisista. Jokainen ihan omassa elämänvaiheessaan, mutta he olivat kaikki tosi kivoja ja haluis mut nyt sitten sunnuntaina pelaamaan. Ja hups taisin lupautua meneväni... :D Joten nyt pitäisi enää keksiä mitä viestiä laitan niille kahdelle muulle joukkueelle, sillä olin sopinut ensi viikolla meneväni katsomaan ja kokeilemaan heidän meininkejään. Mut oon kyl tosi ilonen nyt! Saan jotain tekemistä ja vielä lajin parissa joka on tosi monta vuotta ollut iso osa mun elämää.

Tää ois ollu lopetus jos oisin julkassu tän postauksen ennen kun hain lapset:
Siivouspäivä takana ja kohta haen lapset kotiin. Viikonlopun olen suunnitellut olevani vaan kotona ja Donna sanoi keksivänsä meille jotain tekemistä. Kyllä tää elämä tässä etenee. :)

Nyt se lopetus kuitenkin on tällainen:
Kelasin etten kirjota ton tytön pahimmist tyhmyyksist mut nyt se anto niin paljon aihetta kirjottaa, että täältä pesee. Eilen hain noi autolla päikkäriltä. Teen aina silleen, että haen eka pikkusen sitten Elsin ja lopuksi yhdessä haemme Willin. Yleensä tää järjestely on mennyt tosi kivasti ja pienemmät ovat kiltisti odottaneet sillä aikaa kun isoveli kerää lelunsa ja pukee. Eilen kuitenkin neiti sai jostain huikean idean lähteä juoksemaan kaverinsa perään kun tämä isänsä kanssa lähti kotiaan kohti. En edes tajunnut tätä ennen kun sain pienimmänkin ulos päikkärin pihalle. Tyttöä ei näy missään. Siinä sitten yrittää selviytyä kun yksi karkasi, taaperoa ei saa liikkeelle ja Will hengaili kaverinsa kanssa portin reunalla.

Lopulta sain raahattua pojat alamäkeen ja kurvin takanahan se tyttö seisoi ja joku äiti oli hänen kanssaan jäänyt odottamaan. Äiti sitten moittivana:" Jäin nyt tähän kun ketään ei näkynyt ja kun täällä on näitä autoja...." Aijaa kappas kun en oo huomannut!!! No joo sain tytönkin lopulta liikkeelle ja Will halusi odottaa kaverinsa kanssa tämän äitiä, että kysyvät viikonlopun playdateista. Se oli minulle ihan fine kunnes neiti hokasi taas jonkun ystävänsä kävelemässä ohi vanhempansa kanssa ja tottakai lähti juoksemaan samaan suuntaan mistä hänet jo kerran puhuttelun kanssa hain. Ehkä olen hirveä, mutta ajattelin vain, että kyllä joku sen perään katsoo ja lopulta se tulee takaisin. Ei kuitenkaan näkynyt ja jouduin taas menemään poikien kassa alas ja oikeasti raahata huutavan tytön hupusta ylös ja autoon. Ohikulkijat katsoivat hämmästellen ja minä siinä hymyilin kauniisti yrittäen saada vielä kaksi vuotiaan pysymään perässä. Autossa puhuin tytön kanssa ja hän sanoi ymmärtävänsä, ettei noin saa tehdä ymsyms. ja asia oli sovittu.

Nomutta eihän se tietenkään tähän loppunut. Tänään olin hyvällä tuulella ja ilma oli kiva, joten hain lapset kävellen. Kaikki meni hyvin haku vaiheessa, mutta heti kun astuimme ulos ovesta tyttö vaan huutaa: "Mä saan mennä jos haluun." ja lähtee juoksemaan taas kerran kaveriaan kiinni,  joka oli äitinsä kanssa vähän edellä ylämäessä. Mulla tosiaan sitten kesti taapertavan Emilin kanssa tovi päästä mäen päälle, missä Elsi seisoi, sillä tämän kaverin äiti oli pysähtynyt lapsineen odottamaan minua. Siinä sitten selitin, että kaveri menee nyt omaan kotiin me jatkamme omaamme. Lopulta olimme hyvässä vauhdissa liikkeessä ja Elsi halusi olla johtajana ja kertoi tietä. Tästähän sitten syntyi sota isoveljen kanssa ja tyttö päätti pimeässä autotien vieressä lähteä juoksemaan edellä ja lopulta en enää nähnyt koko lasta. Eikai siinä, mielessä pyöri uutiset juuri Elsin ikäisistä lapsista jotka ovat jääneet auton alle kun yksinkertaisesti ovat juosseet tielle pimeässä.

Hetken päästä saavutimme huutavan tytön. Will oli taklannut tämän istumaan, sillä tottakai tämäkin huolestui. Keskustelimme hetken ja päädyin ratkaisuun, että kotona samantien sänkyyn.Sain kuulla tosi paljon huutoa, itkua ja potkua, mutta pysyin kylmänä, laskin useamman kerran kymmeneen ja puhuin rauhallisesti silloin kun tarve. Siitä se sitten rauhottui ja pyysi anteeksi kun isukki tuli kotiin.

Nyt jo kaikki hyvin ja söimme hyvää ruokaa ja istun kynttilän valossa olkkarissa nauttien lasillista punaviiniä.

Kyllä tää elämä tässä etenee vaikkakin postauksen loppu saikin vähän jatkoa.

  <3S