Lueskelin tossa mun vanhoja blogikirjoituksia. On kyllä ollut melkosta ylä-ja alamäkeä tää homma ja välillä ihan tosi vaan pysähdyn ja mietin, että miten oon selvinnyt. Noita lukiessa ne kaikki tunteet nimittäin tulee niin elävinä mieleen kuten se miten lapset testailivat mua ja sanoivat, että mun pitää nyt lähteä kotiin tai se kun enkku ja ruotsi ei vaan sujunut. Oon ollut kyllä totinen superihminen. Jotenkin joitain noista teksteitä on ehkä jopa vähän surullista lukea. Ovatko noi kaikki vahvat tunteet, jotka noitten kirjoitusten takana on ollut, olleet kokemisen arvoisia? Ovat. Sitä ei edes tarvitse sen kummemmin pohtia. Joka ikinen vastoinkäyminen täällä on ollut mulle oppitunti elämästä ja itsestäni. Oon muuttunut näiden 9kk aikana. Sen voin myöntää. En välttämättä huonompaan suuntaan vaan musta on tullut fiksumpi ja musta on tullut ihminen, joka ei todellakaan anna enää periksi niin helposti. Ajattelen nykyään myös itseäni sekä omaa onnellisuuttani. En enää vaan mene helpomman kautta, jos se vaan on jollekin toiselle parempi, vaan ihan tosi mietin myös, että mitä itse oikeasti haluan ja ansaitsen. Elämänasenne on parempi kuin ikinä.
Mun ekan blogitekstin ti 26.8.2014 loppu kuuluu näin: Nyt vasta nämä kaksi viimeistä viikkoa olen alkanut kunnolla miettimään Suomesta lähtemistä. Illat ovat pahimpia juuri kun pitäisi alkaa nukkumaan. Onko minusta oikeesti lähtemään ja jättämään läheiset tänne? Mitä täällä tapahtuu sillä aikaa, kun olen poissa ja onhan minulla vielä paikka tulla takaisin 10kk päästä? Tykkäävätkö ne Ruotsissa odottavat lapset edes minusta? Niin. Muistan ton kun vuosi sitten löin allekirjoitukseni aupair- sopimukseen ja lähetin sen Donnalle. Lähtö oli näin päätetty ja sen jälkeen ajatukset alkoivat oikeesti pyöriä niin monessa asiassa. Jotenkin se mun päätös lähteä tuli loppupeleissä niin nopeasti. Nyt mun aupaireilu on ihan loppusuoralla ja osaan vastata noihin mun nyt hölmöltä tuntuviin pohdintoihin jokaiseen, että hyvin se meni. Ei se helppoa ollut, mutta hyvin se meni. Mulla ei oikeestaan tule ihan normi päiviä olemaan enää kun muutama, sillä Donnan äiti eli lasten mummi matkustaa Kanadasta meille kolmeksi viikoksi. Huomenna tapaan tämän paljon puhutun "nannan", joka Carin sanojen mukaan on stressaava ihminen. Odotan tapaamista innolla.
Ovat noi lapsetkin tässä kasvaneet ja kehittyneet. Emil on alkanut puhua ja oppinut elämään ilman vaippaa, Elsi on kasvanut huimasti pituutta ja Will oppinut lukemaan. Tuntuu niin absurdilta, että kaikki tää ja paljon muuta on tapahtunut vaan tässä yhdeksässä kuukaudessa. Nyt se on todellakin konkretisoitunut, että lapset kehittyvät nopeasti ja siksi välillä tuleekin tylsä fiilis kun miettii, etteivät noi vanhemmat ole näkemässä kehitystä samalailla kun minä, joka hengaan noitten lasten kanssa niin paljon. Välillä vain jompi kumpi vanhemmista havahtuu: "Milloinkas sä ton olet oppinut?"
Toi mun kolmen kuukauden kohdalla kirjoitettu kokemus postaus (
täällä) on ehkä sellainen mitä voisin nyt tälleen puoli vuotta myöhemmin muuttaa. Ainakin sitä osaa kun kirjoitin, ettei kieltä opi niin hyvin kuin kuvittelin. Miten muka olisin voinut ottaa kaksi kieltä täydellisesti haltuuni vain kolmen kuukauden jälkeen... :D Sitä jotenkin luuli silloin, että nyt oon saavuttanut sellasen huippupisteen, kun lapset alkoivat olla kivempia yms., mutta ei se kyllä niin ollut! Se on kyllä totta, että jos en olisi aloittanut vuoden vaihteessa säbää ja tota ruotsin kurssia, en luultavasti olisi nyt yhtä luonteva ruotsin kanssa. Ja muutenkin en luultavasti olisi näin tyytyväinen täällä oloon. Joten kiitos sille jollekin pienelle äänelle mun pään sisällä, joka pakotti mut nousemaan siitä tietynlaisesta hunommassa elämässä rypemisestä ja ettimään säbän ja hakemaan tonne ruotsin kurssille. Kiitoskiitoskiitos. Ei se mun ruotsi täydellistä ole, mutta esimerkiksi tänään ruotsin kurssin väliaikapalautekeskustelussa (sori toi ei varmaan ole yhdyssana, mutta leikitään nyt että on XD) sain opelta pelkkää hyvää palautetta. Kaikista kirjotelmista ja puheista A eli paras. Luetunymmärtämiset olin molemmat kuumeessa, joten ne menivät miten menivät, mutta en olisi ikinä uskonut, että saisin tota A:ta yhtään mistään. Kyllä kelpaa! Ja mä ymmärrän nykyään myös erilaisia aksentteja, sillä meillä tuolla kurssilla maahanmuuttajia ihan joka paikasta.
Viime viikonloppuna olin to-su Tuulin luona koiravahtina. Oli tosi kivaa ja tuntui ihan siltä, että olisin ollut siellä paljon pidempään kuin kolme päivää. Saimme koko ison talon pingis-sekä biljardipöytineen plus kaiken maailman elektroniikan kera omaan käyttöömme, joten ei valittamista. Niin ja kai sitä seuraakin pitää vähän kiittää ;)
Huomenna tulee tosiaan nanna ja isukki matkustaa. Enää kuukaus jäljelläääää
<3S
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti