Don't stop until you're proud.

Keskiviikko 11.2.: 

On tärkeää tuntea olevansa elossa, rakastaa ja tuntea merkitsevänsä jollekin jotain. Tänään jotenkin pitkästä aikaa oikeesti tunsin kuinka nautin tästä elämästä. Elän, hengitän, olen. Vein lapset kivan aamun jälkeen päikkäriin ja päätin lähteä satamaan katsomaan kuinka aurinko nousee. Kävelin 1,5km pitkän pierin (eli sillan, laiturin?) päästä päähän ilman musiikkia kuunnellen vain heräilevän Nyköpingin ääniä ja nauttien merestä, auringosta ja omasta seurastani. Voisin milloin vain muuttaa tohon meren rannalle. Se on vaan niin rauhoittava (vaikka paikoittain haisikin mätä kala).

Aikani käveltyäni lähdin takaisin kotiin, nukuin hetken ja söin lounaaksi herkullista tekemääni lohikeittoa. Sitten oli aika taas ottaa auto alle ja ajaa Campus Nyköpingiin ruotsin tunnille. Keskiviikkoisin aiheena aina grammatik. Oon lukenut ruotsia neljännestä luokasta saakka eli kouluaikana yhdeksän vuotta - melkein puolet mun elämästä. Kuitenkin opin joka päivä uutta. Uusia sanoja, uusia ilmauksia, uusia kielioppisääntöjä.

On jotenkin hassua kuinka täällä sitä vain muuttuu. Kasvaa. Mulla on puolet tästä Ruotsi-ajasta takana. Puolet jäljellä. On outoa ajatella, että tää toinen puolikas tulee luultavasti menemään ihan yhtä nopeesti kuin ekakin, ja kohta istun taas Finnairin kyydissä matkalla Suomeen, tällä kertaa en kuitenkaan ole tulossa takaisin. Ainakaan luultavasti. En halua edes ajatella sitä päivää, kun pitäisi sanoa heipat noille mun lapsukaisille. Ne kuitenkin ovat tällä hetkellä niin iso osa mun joka päiväistä elämää. En halua edes ajatella, että joku muu olisi mun paikalla, mun sängyssä ja hoitamassa mun vauveleita. Mutta nyt elän täysillä jokaisen päivän ja yritän vähentää turhaa pohtimista. Päivä kerrallaan.

 Älä tee sitä mikä on helppoa, vaan tee se mikä on oikein. Näin päädyt lopulta sinne minne haluat.

Kaikille lapsille laitetaan joka aamu joku hedelmä mukaan. Pienimmälle kirjoitetaan myös nimi siihen ja tänään piirsin nimen perään auringon. Se kuvasti jotenkin mun fiilistä ja toivottavasti piristin samalla tarhatätien päivää - edes ihan pikkusen. Willillä oli englannin kurssia normisti kolmelta. Ehdin siis oman kouluni jälkeen juoksemaan nopeasti kauppaan ja sitten hakemaan kuusi vuotiasta enkkuun. Tämän jälkeen haimme yhdessä pienet sisarukset tarhasta, tulimme kotiin ja tein taas kinkkukiusauksen. Se sai jo autossa niin isoja riemun kiljahduksia, että sai hymyn jopa mun huulille. Vet du vad Susanna, jag gillar inte kinkkukiisas. Jag älskar kinkkukiisas. (=en tykkää kinkkukiusauksesta, vaan rakastan sitä) Noi on niin sulosia kun yrittävät lausua sitä nimeä. Puoli kiloa perunaa, puolikiloa kinkkua, puoli litraa kermaa, 250grammaa juustoraastetta sekä yksi iso sipuli, mutta loota oli lopulta tyhjä. Lapset tulivat dinnerin jälkeen vielä kolme kertaa pyytämään saisivatko he lisää ruokaa. Hyvää palautetta myös seitsemän jälkeen kotiutuneelta isukilta ja kahdeksan jälkeen kotiutuneelta mamilta.

Perjantai 13.2.: (epäonnenpäivä?)

Mulle on kehittynyt täällä joku ihme vaisto kaikesta. Vaistoan,  jos jotain on unohtumassa kun aamulla olemme astumassa ovesta ulos, vaistoan, jos jotain on tapahtumassa ja vaistoan, jos jollain on joku huonosti. Tai ehkä oon vaan oppinut kiinnittämään asioihin enemmän ja erilailla huomiota. 

Aamulla heräsin ihan ok pirteänä hyvien yöunien jälkeen ja ensimmäistä kertaa tällä viikolla ilman, että joku lapsista olisi kiljunut viideltä aamulla syystä x herättäen minut. Kuitenkin hyvää fiilistä haittasi joku pieni tunne jossai mun sisällä ja niinhän se sitten oli, että hyvä aamu muuttui jotenkin heti huonoksi kun astuin ylimpään kerrokseen ja alkoi vaihteeksi tappelu kun neiti ei halua lähteä tarhaan. Aloin itse siivoilemaan lasten räjähtäneitä huoneita ja annoin neidille vaihtoehdot auta minua tai pue. Kumpikaan ei kuitenkaan ollu tytön mieleen vaan pissahätä yllätti ja hän lähti itkien (syytä itkuun en tiedä) mamman luokse tämän kylppäriin. Huokaisin, keräilin lelut lattioilta ja karkasin keittiöön keittämään joka aamuiseen tapaani aamupuurot. 

Aamiaisen jälkeen Donna ilmoitti, että hänelle tuli nyt kamala kiire, mutta voi ottaa jonkun lapsista mukaansa ja pudottaa tarhalle. Olin ihan, että juu okei ja salaa toivoin, että tyttö lähtisi tämän matkaan. Donna kuitenki päätti jättää kiukuttelevan lapsensa minun hoiviin ja otti pojat mukaansa. Asiakaspalveluhymy naamalle ja toivotin Donnalle kivaa päivää. Sisäisesti hymy oli hyvin kaukana. 

Ei siinä, onneksi on perjantai. Jatkoin siivousta ja annoin lapsen mesota rauhassa. Ihan yhtäkkiä kaikki kuitenkin muuttui ja hirveästi tyttö olisi taas halunnut olla mun kaveri ja leikkiä, mutta en vaan jotenkin osaa unohtaa huonoa käytöstä silmänräpäyksessä. Vaikka yritän takoa päähäni, että tyttö on vasta neljä vuotta, on se mun mielestä kuitenkin jo sen ikäinen, että pitäisi osata edes jonkin moiset käytöstavat. Tai ehkä oon vaan ihan väärässä... Sain siinä sitten tehtyä pari hommaa ja yhdeksän aikaan lähdin heittämään kauhukakarasta mun parhaaksi kaveriksi muuttunutta lasta tarhaan. 

Siivous done ennätys ajassa. Tänään "me" kokeillaan miten onnistuisi uimakoulu kertaa kaksi eli Will menee edistyneempien lasten ryhmään 15:30 ja Elsi jatkaa normissa ryhmässä 16:00. Suomeksi tämä "meidän" kokeilu tarkoittaa minun kokeiluani, sillä luultavasti Donna ilmestyy paikalle taas sopivasti juuri kun kaikki hektinen on ohi. Mulla tosiaan on viihdytettävänä kaksi vuotias, jonka pitäisi jaksaa pulikoida yhteensä tunti + siihen lisäksi aluksi puoli tuntia Elsi ja neljän jälkeen vuorossa Will. Eipä ainakaan vastuusta ole puutetta. Toivotaan, että lapset eivät ole ihan väsyneitä ja jaksavat kuunnella minua ilman liiallisia kiukutteluita. Nyt ei nimittäin ole fiilistä julkisilla paikoilla taas hymyillä huolestuneille tuntemattomille. 

Mutta jee viiden tunnin päästä olen jo matkalla kohti Tukholmaa ja pääsen nauttimaan lapsettomasta elämästä koko viikonlopun. Luxusta!

<3S